Odotuksen alla on hyvä purkaa päätään.

Mua vituttaa se, että minä soittelen ihmisten perään ja pyydän tapaamisia. Osa on niin kiireisiä, etteivät ehdi puhelimessa puhua. No, jos jään odottamaan heidän soittoaan niin sitä saakin odotella. Osa on niin väsyneitä, etteivät jaksa puhua ja keskustelu kuolee kasaan, jos en sitä epätoivoisesti ylläpidä. Mulla on niin esineellistetty olo. Kyllä se Maisa pärjää ja jaksaa odottaa, koska eihän sillä ole muita. Kyllä se ymmärtää. Eihän sillä ole edes poikaystävää, ei se tiedä millaista on olla onnen huumassa. Ei se tiedä, kun on kiire koulussa ja kolmessa eri duunissa ettei ystävyyssuhteita ehdi ja jaksa pitää yllä. Ei se tiedä, kun sillä ei ole niin paljon ystäviä, millaista on pyörittää sitä palettia. Ei se tiedä, mitä on, kun vapaa-aikaa ei vaan ole. Tai niin, jaksan mä niiden tiettyjen kanssa kommunikoida ja näpytellä fb:seen sydämiä ja kommentoida kaikkee ihkuu, lähetellä tekstiviestejä, vastata puhelimeen ja oohlallaa jaksanpa peräti soittaakin että MITÄ KUULUU. Kaikki kuplan ulkopuolinen unohtuu. Luokitellaanko ihmiset tärkeysjärjestykseen vai miten se homma pelaa, kun tuntuu, että osalle riittää silti aina minuutti pari?

Mua vituttaa se, että kukaan ei huoli mua töihin. Oon kyllästynyt kuuntelemaan kannustuspuheita. Vitut, fakta on se, että mä en kelpaa edes duuniin. Mä rehellisesti sanottuna luulin omaavani hyvän cv:n ja laajan historiikin. Paskavitut. Lähikaupan kassallakin on joku pidennyksillä varustettu blondi tipsu, joka ei katso silmiin, ei hymyile, tervehdi ja sekoilee kassan kanssa. Kummasti vaan silläkin on töitä. En jaksais palloilla enää kotona, lenkkipolulla ja kaupassa. En viitsi joka päivä ravata kaupungilla, koska rahaahan siihenkin menee. Näyteikkunaostokset tekee vaan vihaiseksi.

Tällä hetkellä vituttaa ihan kaikki. Huimat kahden henkilön synttärikekkerit odottaa. Jes. Mä oon niin onnen huumassa, että heikompaa hirvittäis. Maalaan naamani mustaksi ja vedän hymyn kasvoille. Taas yksi vuosi napsahtaa lisää mittariin. Etkä ole edes vanha, elämäs alussa ja sulla on kaikki edessä, Helppo se on kuuskymppisenä irvailla. Mitä mulla on odotettavissa? Lisää koti-iltoja? Yksinäisiä öitä? Niitä vitun hetkiä jolloin mä raavin ranteet täyteen haavoja ja istun kylppärin lattialla hysteerisesti itkien.

Toisinaan on sellainen olo, että helpompi olisi, kun kävelisi junan alle.

P.S Turha vinkua, etten pidä yhteyttä. Ette tekään sitä tee. Enkä kaipaa mitään tyhjentävää, tuomitsevaa sähköpostia, tekstiviestiä etanapostia. Jos mä ymmärrän niin helvetisti teidän menoja niin vähän ymmärrystä tähänkin suuntaan. Se on kaksipuolinen polku.

I can't explain how I feel...or I can, but I won't. I don't want to.

I just...I just don't want to be alone anymore.

Mä luulen, että oon sekoamassa.

Ja musta tuntuu tosi pahalta.

Enempää ei tarvitse sanoa. Mä pelkään ensi yötä.

I'm counting...

The minutes, the hours, the moments that might take my breath away...

Ja mä kuulen sen taas. Sen pienen, hauraan äänen jostain helvetin syövereistä. Ja mä käsken sitä olemaan hiljaa. Mä huudan sen lopettamaan. Koska jumalauta nyt tämä pomputus loppuu. Minä en ole shakkinappula tällä pelilaudalla, jota pyörittävät läpimädät ihmiset ja pimeä huominen. Minä teen omat päätökseni, miten kompuroin seuraavaan päivään ja miten jaksan aamuisin nousta ylös sängystä.

Siltikin kello alkaa vedellä viimeisiään. Haluan olla rehellinen sille ainoalle, joka on minua koskaan kuunnellut ja tuonut lohtua. Koska en aio enää kääntää selkääni tukiverkostolle, joka nappaa minut, kun uhkaan pudota reunalta. Haluan kaikkien tietävän, missä kohtaa palaset sekoavat liikaa enkä enää löydä sitä oikeaa kappaletta, joka ratkaisee kaiken.

Luettelen saman litanian, mitä aina tien päässä: väsymys, kiukkuisuus, stressi. Pyhä kolminaisuus, joka yhteen tiivistyessään aiheuttaa suuren sähköpallon ympärilleni ja mä raivoan, suututan ihmisiä, itken paljon ja yksin, syön miten sattuu ja valvon yöt, kunnes ankea aamu repii mut töihin ja aloitan teatterin, jota kutsutaan nimellä "Robotismi"

Sitä yrittää jaksaa ja kestää. Yrittää ajatella, että kohta se on ohi, ihan kohta ja Se Oikea Elämä alkaa. Ei ole rahahuolia tai pelkoa tulevaisuudesta. On tuttu ja turvallinen rutiini, säännöllinen työaika ja pitkät vapaat. Sellaista mä tarvitsen. Ja kaipaan. Haluan niin helvetin kauas tästä oravanpyörästä, jolloin seison Siwan kuivamuonahyllyn luona ja lasken senteistä saanko illallista vai en. Haluan paeta, niin ettei mun tarvitse maalata aspa-hymyä naamalle ja palvella vittupäitä kahdeksan ja puoli tuntia päivässä. Haluan olla hetken hiljaisuudessa ilman, että kukaan vinkuu korvan juuressa.

Alkaako se Elämä? Vai juoksenko mä tätä samaa ympyrää? Minkä miljonäärin mä nirhaan, jos joudun ikuisesti ravaamaan sossun luukulta Kelaan ja anoa paria euroa, että selviän taas pari päivää eteenpäin. Näen jo kuinka istun deku-kerhon kanssa Aurajoen rannassa ja saastainen kossupullo kiertää mätäsuusta toiseen. Vittu...

Loppuuko tämä ikinä?

Ps. I'm still counting...and fighting. Just don't how long I can pretend.